Keskustelussa on odotetusti eniten ollut esillä unionin talouskriisiin ja sen hoitamiseen liittyvät kysymykset. Niiden lisäksi on voimakkaasti noussut esille myös ehdokkaiden arvomaailma. On selvitetty, miten he suhtautuvat esimerkiksi ihmisoikeuksiin, vähemmistöihin, tasa-arvoon, moniarvoisuuteen, suvaitsevaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen, yhteisvastuuseen sekä syrjinnän ja syrjäytymisen torjumiseen.

Keskustelua arvoista käydään myös muualla Euroopan unionissa. Näin pitää ollakin, sillä kaikki edellä mainitut ja niiden lisäksi sellaiset perusarvot kuten vapaus, kansanvalta ja oikeusvaltio ovat niitä kulmakiviä, joihin koko Euroopan unioni perustuu. Kaikki unionin jäsenvaltiot ovat nämä perustamissopimukseen sisältyvät arvot hyväksyneet ja sitoutuneet niitä kunnioittamaan. Samoin on sitouduttu puolustamaan näitä arvoja kansainvälisissä suhteissa.

Euroopan komission yhtenä tärkeänä tehtävänä on valvoa, että tehtyjä sopimuksia ja sitoumuksia noudatetaan. Viime vuosina komissio on joutunut puuttumaan muutamiin tapauksiin, joissa on ollut syytä epäillä perusarvoihin liittyviä rikkomuksia. Rajatarkastusten palauttaminen Tanskassa, romanivähemmistön kohtelu Ranskassa ja Unkarin uuden perustuslain eräät kohdat ovat esimerkkejä, joissa asiaan on puututtu, selvitetty ja myös vaadittu korjaavia toimenpiteitä.

Unionin talouskriisissä on muiden tekijöiden lisäksi kysymys myös siitä, että tehdyistä sitoumuksista ei ole pidetty kiinni. Niinpä kun nyt etsitään ratkaisuja kriisin ratkaisemiseksi ja tulevan kehityksen turvaamiseksi, pyritään samalla aiempaa tehokkaammin varmistamaan myös kaikkien sitoutuminen niihin. Yhtä lailla unionin ja sen jäsenvaltioiden on pidettävä kiinni arvoja koskevista sitoumuksistaan. Ellei oma talo ole kunnossa, on vaikea uskottavasti puolustaa ja ajaa etujaan myöskään kansainvälisissä suhteissa.  

Eikä tässä vielä kaikki. Viimeisten viiden vuoden kuluessa ristisanatehtäväni on koostunut myös monista matkoista. Useita matkoja Viipuriin ja sen ympäristöön, vähän väliä käyntejä Tampereella, muutamia kävelylenkkejä Vaasassa. Kotikaupunki Helsingissäkin on ollut tarpeen käydä tutuissa kaupunginosissa uusin silmin, Siltasaaressa, Kruununhaassa, Punavuoressa, Kulosaaressa kadunnumeroita tiiraten ja rakennuksia turistin lailla kuvaten, aitojen yli kurkkien ja lukittujen rapunovien edessä kärkkyen.

Lisäksi olen käynyt monta kertaa Pietarissa ja Moskovassa mukanani melkein viisikymmentä vuotta vanhoja valokuvia, pääsylippuja ja muita lippusia ja lappusia. Pariisissa olen valinnut hotellin sen perusteella, mihin eräs toiviomatkaaja majoittui elokuussa 1938, ja etsinyt vanhojen valokuvien nykyisiä paikkoja ympäri kaupunkia. Valokuvien ja kameran kanssa olen liikkunut sekä väentungoksessa että hiljaisissa kaupungeissa kaupungin sisällä eli Pariisin hautausmailla.

Vanhassa tutussa Tukholmassa olen kierrellyt Östermalmilla ja Vasastanissa ja päätynyt omituisen osoitteen perässä moottoritien varteen teollisuusalueelle, bensa-asemien, jättimarkettien ja drive in -hampurilaisruokaloiden väliin. Yksi patikkapäivistä oli varsinainen maraton, jonka paarustin limsan voimalla, kunnes hakeuduin päivän päätteeksi hyvin, hyvin nälkäisenä runsaan husmanskostin äärelle. Syy: halusin yrittää kuvitella, miltä suomalaisesta tuntui sodan jälkeen kokea ruotsalainen yltäkylläisyys – ei säännöstelyä, vaan suuret annokset, lihaa, kermaa, voita, sitten sokeria, oikeaa kahvia…

Olen kuljeskellut Wienissä, jossa käsittämättömän voimakas tuuli työnsi käsillään minua selästä. Kadunkulmissa tuulenpuuska sai haukkomaan henkeä. Oli vaikea ottaa kuvia, kun tuuli puski hiukset jokaiseen kuvaan mukaan. Reichsbrückellä kuvatessani minua alkoi ihan totisesti pelottaa, että tuuli työntää minut Tonavaan. Olin innoissani omasta pelostanikin, siitä miten voimakkaasti säätilan, arkkitehtuurin ja katutilan kokonaisuuden voi kokea silloin, kun on muukalaisena toisen muukalaisen jäljillä.

Suosittelen lämpimästi näkymättömiä polkuja jonkin ihmisen tai ilmiön kannoilla. Jonkin kirjailijan, romaanin, taiteilijan, maalauksen, sukulaisen, elokuvan, historiallisen tapahtuman, maiseman, hautausmaalla lepäävän edesmenneen tai muun johdattajan jäljillä. Ei ole koskaan yksin, ei edes silloin, kun matkustaa yksin.

Maahanmuuttajana pidän vähän itseänikin, kaikki tuntuu niin erilaiselta. Vanhat tutut liikkeet ja baarit ovat siirtyneet muualle, virastojen nimet ovat vaihtuneet ja monet käytännön asiat on opeteltava alusta. Ratikkakortin lataus, siestattomat aukioloajat, illallisviinien turha tähyily ruokakaupassa, kraanaveden juonti ja peruselintarvikkeiden tähtitieteelliset hinnat.

Puhumattakaan ilmapiirierosta. Metrossa, tavarataloissa ja kaduilla ei enää kaiu kovaääninen nauru ja puheensorina, naapurit eivät välttämättä tervehdi rapussa, ihmiset puhuvat käsiään viuhtomatta ja toisiaan keskeyttämättä. Siitä, että Suomi tuntuu ulkomaalta, huomaan, että Barcelonasta oli muodostunut oikea kotikaupunkini.

 Muuton syynä oli havahtumiseni siihen, kuinka pitkään yliopisto-opintoni olivat olleet telakalla, vaikka alun perin lähdin ”vain” opiskeluvaihtoon espanjaa oppimaan. Yliopiston opetustarjonta on sekin muuttunut huikeasti ja pelkästään hyvään suuntaan. Työelämään valmentavia käytännön kursseja ei meille hörhöinä pidetyille humanisteille ollut tarjolla vielä kahdeksan vuotta sitten.

Kun Espanjan työllisyystilanne on katastrofaalinen ja keikkapaikkoja meille muusikoille aina vain rajoitetummin, oli miehenikin mielestä oikea veto vaihtaa maisemaa. ”Sitä paitsi mitä siitä tulisi, jos en koskaan voisi lukea kirjoituksiasi suomeksi?”, hän puki sanoiksi kieleni oppimisen jalon motiivin.

Suomalaisten ja barcelonalaisten reaktiot muuttouutiseemme kertovat paljon kansoistamme – ja siitä paljon puhutusta itsetunnosta. Barcelonalaiset kysyivät minulta ensin, enkö viihtynyt heidän kauniissa kaupungissaan. Kun selitin, ettei siitä totisesti ollut kyse, vaan enemmänkin työnäkymistä, he uhkuivat ymmärrystä ja ihailua. Suurin osa barcelonalaisystävistäni kituuttaa heikosti palkatuissa pätkätöissä, työttömänä tai opiskelee 4000 euron lukuvuosihintaan. Kun kerroin, että Suomessa lukuvuosimaksu on alle satasen, ja että useimmista töistä maksetaan kaksinkertaista palkkaa Espanjaan nähden, kiinnostui yksi jos toinenkin tulemaan mukaamme.

Suomalaisten tervetulotoivotukset olivat hiukan jäyhempiä: ”Miksi te tänne kylmään ja pimeään haluatte?”, ”Oletko nyt ihan varmoja, että kannattaa palata tänne Härmään?”, ”Harkitsepa nyt vielä kerran!”, ”Tervetuloa vaan tänne maahanmuuttajavastaiseen ilmapiiriin”, ”Miten espanjalainen muka kestää tässä kylmyydessä?” ja Kelassa Suomen terveydenhoidon piiriin hakiessani: ”Jää sinne Espanjaan vaan, minäkin aion muuttaa sinne heti, kun pääsen eläkkeelle”.

Ulkomailla asuneet ystäväni onneksi kannustivat, kun tiesivät omasta kokemuksesta, ettei elämä Suomessa ole pelkkää synkkyyttä, eikä ulkomailla aina niin ruusuista kuin ummikot kuvittelevat. Barcelonassa en viettänyt päiviäni palmun alla mojitoja siemaillen, vaan useimmiten villasukat jalassa kolumneja nakuttaen.

Mitä kauemmin Barcelonassa asuin, sitä enemmän aloin kaivata perhettä, sukulaisia, ystäviä, äidinkieltäni, ruisleipää (Lidlin saksalaisen korvikkeen sijaan), mustikoita ja Myrttisen maustekurkkuja. Kirjastoja, keikkapaikkoja, festareita ja juhannusjuhlia. Keskuslämmitystä, saunaa ja tuplaikkunoita. Paksuja seiniä eli hiljaisia naapureita ja saasteetonta ilmaa.

Miehelleni kulttuurishokki ei sittenkään ole yhtä iso. Lähikaupasta saa ilmakuivattua kinkkua, Manchego-juustoa, patonkia ja oliiviöljyä. Tapaksia, cavaa ja espanjalaisia oluita alkaa löytyä yhä useamman ravintolan tarjonnasta. Espanjan kieltä kuulee telkkarista, kaduilla ja kuppiloissa päivä päivältä enemmän. Barça-fanien kanssa voi jauhaa jalkapallosta. Vain aurinko puuttuu.

Haaveissamme siintää silti ”kahden asunnon loukku”, osa vuodesta Barcelonassa ja toinen mokoma Helsingissä. Silloin saisimme kylliksemme kumpaisenkin kotikaupunkimme parhaista paloista: tapaksista ja sapaksista, auringosta ja saunasta, palmuista ja koivuista, hektisyydestä ja hiljaisuudesta, valosta ja pimeydestä, edullisista laatuviineistä ja salmarishoteista, anopeista ja äideistä, vuorista ja järvistä, paellasta ja loimulohesta, kultahiekkaisista rannoista ja kallioisista saaristoista, jalkapallosta ja jääkiekosta, mansikoista ja mustikoista.

Normandian Ouistreham vaihtui elokuussa Suomen Helsingiksi.

Koko syksynä en ole Ranskaan kummoisemmin kaivannut.

Paitsi meidän vanhaan rantaamme.

En kaipaa rantahiekkaa, en nousuvettä enkä mereltä tuoksuvia levälauttoja.

Kaipaan ihmisiä rannalla, kaipaan ystäviä sannalla seisomassa.

Ikävöin kolmen lapsensa kanssa hiekkakakkuja lapioivaa Francea (kyllä, hänen etunimensä on Ranska), kaipaan uimari-Marieta, hullua Sergeä, ja Laurentin huuteluita viiman läpi.

Minulla on ikävä yhteisiä ranta-aperitiivejä ja lörpöttelyä gynekologi Francen potilaista jotka syyttävät lihomisestaan hormoneja, eivät normandialaisia juustoja. 

Tänään iltapäivähämärässä vilahti ranskalais-suomalaisen koulun pihalla oranssi talvitakki.

Sekunnin luulin, että se oli Camille niin kuin joka iltapäivä, kun veimme lapset yhtä aikaa leikkikoulun jälkeen rannalle. Seisoskelimme äärettömällä hiekkarannalla ja puhuimme Sarkozysta, sateista, töiden sujumisesta, imuroinnista, siitä pitäisikö mennä uimaan vai ei. Seisoimme rinnakkain vedenrajassa ja pohdimme juoksevatko tyttäret Selma ja Gabrielle liian kauaksi hiekkarantaa pitkin länteen, pitäisikö tytöt huutaa jo takaisin. 

Yleensä emme huutaneet. Ranta oli suuri ja autio, hiekalla näki kauas, annoimme tyttöjen juosta.

Meri liikkui kuun mukaan, sinisimpukat rikkoutuivat saappaiden ja varvassandaalien alla, taivaan väri vaihtui. Halveksimme viikonlopun pariisilaisia ja heidän epäkäytännöllisiä rantavaatteitaan – meillä itsellämme oli tuulipuvut ja kumisaappaat.

Illalla kannoimme kengänpohjissa hiekkaa huusholleihimme, minä ja rantaystävämme.

Ouistrehamin ranta oli kuusi vuotta kaiken keskipiste.

Elokuun ensimmäisenä Suomi-aamuna kävelin Selman kanssa uuden kotikadun yli metsään.

Metsä oli heti siinä.

Aivan meidän uuden kotimme vieressä kasvoi korkeita mäntyjä ja kuusia, joita olin Normandiassa kaivannut niin paljon, että sattui mahaan.

Nyt meillä ei ollut enää rantaa, mutta meillä oli metsä.

Me kuljemme Selman kanssa metsässä, tai mikä metsä se oikeasti on, metsähoidollinen lähiöpläntti, mutta siellä tuoksuu märälle havulle ja sammaleelle. 

Siellä ei ollut muita kuin me.

Voiko metsään kaivata ihmisiä? 

Ei.

Metsässä ei tarvita muita. 

Metsässä ollaan yksin, metsään mennään.

Rannalle kipaistaan, hiekalla tavataan ihmisiä, siellä jutellaan.

Koko alkutalven kirjoitan rantaystäville sähköposteja, puhun Skypessä ja suunnittelen miten keväällä matkustan rannalle heitä tapaamaan.

Hiekkarannalla ihmiset eivät katoa, heidät näkee kauaksi, myös vuosien päähän, pitkään.

Italialaisten tuntoja uuden aikakauden kynnyksellä kuvaa hyvin La Repubblica -lehden verkkosivujen mielipidekysely, jossa etsittiin tunnussanoja uudelle ajalle. Kyselyyn vastasi yli 60 000 italialaista. Eniten äänestetty sanapari oli “Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja kasvu”, joka sai 13 prosenttia äänistä.

Samoja sanoja on käyttänyt Italian uusi pääministeri Mario Monti. Montin kannatus onkin pilvissä, uskoihan häneen marraskuun loppupuolella huimat 84 prosenttia kansasta. Monti on edellisen pääministerin täysi vastakohta: kirkossa käyvä, itsestään meteliä pitämätön, tehokas ja tunnollinen.

Poliittisen keskusteluohjelman Ballarón koomikko Maurizio Crozza nimesi uuden pääministerin “Monti-robotiksi”, jonka yritykset kertoa vitsejä menevät koomikon mukaan näin: “Mies menee kahvilaan ja pyytää kuittia. Haha haha.”

Tuntuu siltä, että hillitty Monti edustaa juuri sitä, mitä Italia nyt kaipaa. Kurinpalautuksen tarpeesta kertoo myös La Repubblican kyselyssä toiseksi tullut iskulause “Ankaruus ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus”.

Kolmanneksi tullut sanapari ottaa kantaa Berlusconin ajan päättymiseen: “Il tempo dell’essere dopo gli anni dell’apparire” jonka sanamukainen käännös olisi “Olemisen aika esilläolon vuosien jälkeen”. Ulkonäön sijaan huomio halutaan siis keskittää sisältöön ja osaamiseen. Neljänneksi äänestetyin vaihtoehto ei selityksiä kaipaa: “Ei enää koskaan”.

Vähiten äänestettiin iskulauseita, joissa esiintyivät sanat tulevaisuus, optimismi tai luottamus. Tuloksia tulkinneen asiantuntijan mukaan tämä ei johdu pelkästään pessimismistä, vaan myös paluusta rehellisyyteen ja totuuteen kauniin sanahelinän ja tyhjien lupausten sijaan.

Toisaalta pessimismiin voisi olla syytäkin, sillä Italialle lupaillaan synkkiä aikoja. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj ennustaa Italian syöksyvän vuonna 2012 lamaan ja työttömyyden kasvavan entisestään.

Vielä Italia ei ole kuitenkaan Kreikan tilanteessa. Kaduilla ei näy konkurssiin menneitä liikkeitä, vaan elämä jatkuu entiseen malliin. Useimmat paikalliset ovat huolestuneita tilanteesta, mutta toiset uskovat kriisin voivan olla uusi alku.

Tunnetun mielipidevaikuttajan Beppe Grillon blogissa oli kuva lantakasasta, josta kasvaa kukkanen. Vaikka vertaus on kärjistetty, siinä on mielestäni ideaa. Italiassa ja italialaisissa on valtavasti voimavaroja, jotka vain odottavat sopivaa hetkeä päästä täyteen kukoistukseensa. Lisäksi ulkomailla on iso reservi saapasmaan kansalaisia, jotka olisivat työtilanteen parantuessa valmiita palaamaan kotimaahansa.

Nousu lantakasasta ei tule olemaan helppo eikä se onnistu ilman uhrauksia. Mutta ehkä joskus asioiden täytyy huonontua, ennen kuin ne voivat parantua.

Espanjalaiset vierastavat kaupalliseen tarkoitukseen tehtailtuja amerikkalaisjuhlia muutenkin.  Ja jos isänpäivänä ei ole bileitä, niin ei kyllä äitienpäivänäkään. Ei niin, että äidit tarvitsisivat omaa erityistä päiväänsä. Espanjalainen äiti kun on jokapäiväisen elämän supersankari.  

Äiti on matriarkaalisen perheinstituution ehdoton kuningatar, joka hallitsee perheen toimintaa, valintoja ja mieltymyksiä. Jos äiti on uskovainen, perhe on uskovainen. Jos äiti äänestää sosialisteja, lapset tekevät samoin, ja jos äiti haluaa lomailla Välimeren rannalla ulkomaan matkan sijaan, näin toimitaan.

Isä on usein perheen vastarannan kiiski, joka kannattaa eri puoluetta ja jalkapallojoukkuetta. Hän kuuntelee eri musiikkia kuin muu perhe.

Jotkut isät taantuvat kapinoivan teinin rooliin ja päätyvät viettämään vapaa-aikansa kavereiden kanssa kulmakuppilassa jalkapalloa seuraten, koska tuntevat itsensä kotona ulkopuolisiksi. Äiti määrää, lapset tottelevat, eikä kukaan kuuntele isää. Miksi? Koska äiti on aina oikeassa.

Äidin sankarirooliin liittyviä sanontoja on Espanjassa lukuisia. Oma suosikkini on Madre sólo hay una, eli On vain yksi äiti. Ikään kuin isiä olisi joka oksalla. On vain yksi äiti kuulostaa yksijumalaisen uskonnon uskontunnustukselta. Myös pahimmat kiroukset ja loukkaukset liittyvät äidin halventamiseen, ja silloin kun jonkun vilpittömyyttä epäillään, häntä pyydetään vannomaan äitinsä kautta.

Miksi kaikenikäiset lapset sitten ihailevat ja suorastaan palvovat äitejään niin varauksettomasti? Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kasvattaa lapset nöyriksi ja kehua mieluummin vieraita, ettei oma lapsi vain ylpistyisi liikaa. Espanjalainen äiti julistaa suureen ääneen, kuinka hänen lapsensa on maailman paras ja kaunein. Lasta ei pyritäkään opettamaan elämän realiteetteihin ja samanarvoisuuteen. Tärkeintä on, että hän tuntee olevansa se kaikkein ainutlaatuisin ja rakastetuin.

Lapsi voi huoletta vaikka nolata perheensä julkisesti, äiti ei silti häpeä häntä koskaan. Paras osoitus tästä ovat Big Brotherin (Gran hermanon) ja muiden tosi-tv-ohjelmien studiopaneelit, joissa äidit kamppailevat keskenään leijonaemojen tapaan kynsin ja hampain omia lapsiaan puolustaen. Big Brotherin sijaan ohjelman nimi voisikin olla Big Mother.

Miesvoittoisen kolminaisuuden eli isän, pojan ja pyhän hengen sijaan katolinen uskonto keskittyy selkeästi keneenpä muuhun kuin jumalan äitiin. Ei poikaan, vaan hänen ihmeitä tekevään äitiinsä.

Neitseellinen sikiäminen taitaakin olla ainoa taikatemppu, johon espanjalainen äiti ei kykene, sillä muuten hän on varsinainen ihmeidentekijä. Sinkkunainen voi hyvällä omallatunnolla tinkiä siivouksesta, mutta äiti ei koskaan. Työssäkäyvätkin äidit pitävät kotinsa jatkuvasti säkenöivän puhtaina.

Äiti siivoaa, kokkaa, pesee pyykkiä ja silittää, kuuntelee lastensa ongelmat ja antaa elämänohjeita. Hän pussailee ja halailee lapsia taukoamatta, kehuu kuinka kauniita ja komeita he ovat, eikä tunnu vaativan minkäänlaista vastapalvelusta. Vastapalvelus on lapsen vastavuoroinen ihailu ja äidin sankariaseman vaalinta.

Tässä valossa ei ole suuri ihme, että niin moni poika jää asumaan äitinsä luo hamaan keski-ikään asti. Miehen on vaikea löytää äidin ihmetekoja päihittävää puolisoa, ja jos löytääkin, varmaa on että lasten saamisen jälkeen puolison kaikki ihailu ja kannustus keskittyy miehen sijasta lapsiin. Onhan heillä vain yksi äiti.

Lomamatkoilla olen käynyt tuskin koskaan. Se johtuu siitä, että laiskaksi ihmiseksi pitkästyn helposti. Hyvän kirjan kanssa viihtyy pitkään, mutta hyvää kirjaa voi lukea kotisohvallakin. Lisäksi etelän auringossa väsähdän ja nuupahdan nopeasti, jopa jo ennen kuin ihoni ehtii palaa, mihin tarvitaan noin viisitoista minuuttia.

Viimeisen vuoden sisään olen muutaman kerran matkustanut lomatarkoituksessa. Se on onnistunut loistavasti. Kyllä keski-iässäkin voi oppia uusia asioita. Oppimista on edesauttanut se, että olen tajunnut tarvitsevani lomaa.

Kolmekymppiseksi asti pärjää tehtaan akulla, mutta sen jälkeen täytyy itse alkaa huolehtia voimistaan. Tuon rajapyykin jälkeen olen toistakymmentä vuotta laiminlyönyt lomailua ja siten menettänyt loman synnyttämän suoran ja simppelin vaikutuksen: lepäämisen jälkeen tuntee itsensä nuoremmaksi. Tuntee, että kaikki into on tallella, ja lisäksi se on kasvanut entisestään, puskee töihin ja saa hyräilemään työn ääressä.

Nyt kun olen tohtinut lähteä matkojen päähän löytääkseni lomailun idean, myös benji-hyppyni ovat minulle entistä rakkaampia. Benji-hyppyni ovat yksin tehtyjä tutkimusmatkoja, joita olen tehnyt parikymppisestä lähtien. Yleensä matkustan yksin, koska matkakohteeni ovat niin merkillisiä, että on vaikea houkutella ketään mukaan.

Joillekin reissuilla olen voinut ottaa tyttäreni mukaan. Kun hän oli pieni, saatoin napata hänet matkakumppaniksi, jos perillä oli tarkoitus katsella ja tarkkailla joitakin kirjalle tärkeitä maisemia eikä esimerkiksi viettää kahdeksaa tuntia päivässä arkistossa. Nykyään lapsen oppivelvollisuus vähän haittaa tällaisia reissuja, mutta ällistyksekseni tuo yläkouluikäinen saattaa haluta seikkailla kanssani jonkin kirjan johtolangan perässä. Varsinkin, jos metsästettyämme menemme aina johonkin kivaan paikkaa syömään.

Olen nössö, mutta tekeillä olevan kirjan henkilöiden perässä olisin valmis menemään epäröimättä melkeinpä minne tahansa. Viimeksi matkustin syyskuun lopussa Petroskoihin. Venäläinen pikkubussi kirmasi Helsingistä Petroskoihin kahdessatoista tunnissa. Vessaa bussissa ei ollut, mutta tauoilla jonotellessa oli sitäkin helpompi päästä juttelemaan kanssamatkustajien kanssa.

Matkatoimistosta viisumia hakiessani väki ihmetteli, että aion matkustaa noin vain ja hankalasti Itä-Karjalaan, eikä minulla ole edes yhteyshenkilöä Petroskoissa. Ei ollut ei. Mutta koin ikimuistoisen matkan, höpötin surkealla venäjälläni, tapasin sydämellisiä ihmisiä, uskaltauduin kysymään muistitietoja suomalaisten miehitysajasta ja kirjoitin iltasella pikkuruisessa huoneessani hotelli Severnajassa.

Ajattelen lämmöllä Aleksandria, jota kiitin antoisista juttuhetkistä tavalla, jonka tiesin rikkovan etikettiä. Venäjällä miehet ja naiset eivät hevin kättele, mutta minä tartuin häntä kädestä. Enkä ihan heti päästänyt irti.

Ranskassa tyttärellä olisi alkanut oppivelvollisuus ja eka luokka, mutta me lähdimme suomalaiseen esikouluun.

Ensimmäisen eskaripäivän jälkeen Selma oli närkästynyt. Tyttö marisi, etteivät he tehneet mitään oikeita kouluhommia, eivät ollenkaan ”travailler”. Selma oli tottunut ranskalaisessa leikkikoulussa ”travailler” eli ”työskentelemään” – sana, jota opettaja oli Normandiassa toistanut joka päivä.

Koko viime kouluvuoden viisivuotiaat kaunokirjoittivat ja tankkasivat tavuja. Työskentely arvosteltiin kaksi kertaa vuodessa jaettavassa viisiliuskaisessa arvosteluvihkossa kolmivuotiaasta lähtien. Neljävuotiaana Selma sai moitteita siitä, ettei osannut värittää siististi, vaan värit pyrkivät ääriviivojen yli. En viitsinyt sanoa opettajalle, että olin kotona kannustanut tähän hurjuuteen.

Ensimmäisenä eskariviikkona Selma juoksenteli koulun pihassa mutaisissa vaatteissa. Seuraavana päivänä ilahduin, kun näin tytön kontillaan ohjailemassa koulupihan puroja. Satoi rankasti, mutta lapset leikkivät ulkona.

Ranskan kolmivuotisen leikkikoulun aikana Selma ei ollut kertaakaan sateella ulkona. Kertaakaan Selma ei palannut koulusta likaisissa vaatteissa, saati kengissä, mikä ei johtunut Normandian aurinkoisista säistä – päivät olivat usein harmaata tihkua – vaan siitä, että leikkikoulun piha oli asfalttia eivätkä siellä kengät juuri likaantuneet. Ensimmäisen eskarikuukauden aikana Selma on ollut koulupäivän aikana tuplasti enemmän ulkona kuin Ranskassa koko lukuvuonna.

Syksyn kuluessa Selma on unohtanut kaunokirjoittamisen, mutta kertoo innoissaan opettajan johdolla tehdyistä metsäretkistä.

Nyt vietämme syyslomaviikkoa Normandiassa. Selman ystävä Gabrielle aloitti ekan luokan syyskuun alussa. Gabrielle on esitellyt meille ylpeänä kirjojaan ja vihkojaan. Joka perjantai luokalla on sanelukoe.

Eilen ja tänään harjoittelimme Gabriellen kanssa sanelua varten. Hän on opetellut kaunokirjoittamaan kymmenen sanaa, mukana on myös muutama yksinkertainen lause. Gabrielle ei osaa vielä lukea, mutta hän tietää miltä lauantai-sana näyttää.

Syysloman aikana minusta on alkanut tuntua entistä vahvemmin, että kuusivuotiaan on avartavampaa möyriä mutalätäkössä kuin tankata ulkoa sanoja kovassa kurissa ja nuhteessa. Kuusivuotias saa Suomessa leikkiä vielä hetken, eikä lapsen tarvitse jännittää sanelukoetta. Kaunokirjoitusta käsi puuduksissa ehtii vielä monta vuotta.

Sitä paitsi kuralätäkössä oppii monenlaista.

Jokin aika sitten talouslehti Il sole 24 ore hämmästeli sitä, ettei rikkaasta Suomesta löydy maailmankuuluista luksusliikkeistä kuin Louis Vuitton. Italialaismerkkien etsiminen muuttuu Helsingissä aarteenetsinnäksi, lehti kirjoitti.

Italialaisille merkkivaatteet, -laukut, -aurinkolasit, -korut, -kellot ja -kengät ovat elinehto. Usein paremman laadun takia, mutta yhtä usein imagosyistä. Kallis merkkilaukku on statussymboli, enkä usko valtavalla D&G-logolla varustetulla miesten kaulakorulla olevan mitään tekemistä korun ylivoimaisen laadun kanssa.

Kun työskentelin jonkin aikaa yleisradioyhtiö RAIn studioyleisönä, meille teroitettiin, ettei vaatteissa saanut näkyä logoja. Eräs ystäväni saapui siitä huolimatta joka päivä kuvauksiin isolla logolla koristettu paita päällä, ja joka päivä häntä käskettiin kääntämään paita ympäri niin, että pesulappu vilkkui leuan alla. “Mutta minulla ei ole muita kuin merkkivaatteita”, tyttö valitti.

Usein merkkiuskollisuus meneekin yli. Silloin kaikki luksusmerkkeihin pukeutuvat huomaavat yhtäkkiä olevansa toinen toistensa kopioita, kaikilla samanlainen laukku kainalossa ja Guccin aurinkolasit otsalla. Aitoa tyylitajua ei voi ostaa rahalla.

Suomessa erilaisesti ja persoonallisesti pukeutunut saa usein osakseen ihailua. Suomalaisissa muotiblogeissa ja muotia käsittelevissä lehtijutuissakin esitellään merkkien sijaan usein kirppislöytöjä ja mummin vanhoja aarteita. Italiassa moista erikoisuudentavoittelua ja tyylien sekamelskaa pidetään yksinkertaisesti rumana.

Toisin kuin Suomessa, Italiassa kirpputorit, tuunaus tai yleensäkään mikään käytetty tai kierrätetty ei ole kova juttu. Roomasta on vaikea löytää kohtuuhintaista, hyvää kirppistä, ja kuuluisilla Porta Portesen markkinoillakin suurin osa tavaroista ja vaatteista on uusia. Kuluneet tavarat heitetään surutta pois tai jätetään roskapönttöjen viereen siinä toivossa, että joku poimisi ne mukaansa.

Vaikka vaate ei olisikaan mitään tunnettua merkkiä, on sen italialaisen mielestä ainakin oltava kallis. Täällä onkin mahdotonta ymmärtää, että monen suomalaisen suosikkivaatekauppoja ovat jättimarketit. Toisaalta, jos Made in Finland olisi yhtä tunnettu ja arvostettu huippumuodin tae kuin Made in Italy, suomalaiset käyttäytyisivät ehkä samalla tavoin.

Mutta oli vaate sitten ostettu halpahallista tai Rooman Via del Corson luksusputiikkien täyttämältä kadulta, on tärkeintä kuitenkin se miten vaatteensa kantaa.

Ja sen italialaiset kyllä osaavat.

Mies kummasteli ihastustani puulämmitykseen. Minua kummastutti hänen kummastuksensa. Hän oli varma, että EU ei katso tulevaisuudessa suopeasti puulla lämmittäjiä. Ylipäätään kaupungeissa on kerrostalossa asuminen ekologisesti järkevin asumismuoto, kestävää kehitystä parhaimmillaan ja niin edelleen.

Lopulta hän kysyi minulta, paljonko kulutamme polttopuuta vuodessa. Vastasin rehellisesti, että 12 mottia. Siihen mies hihkumaan, että tuhoan joka vuosi yhden ikihongan. Että olenko ajattelut, miten minä tuhoan maapallon metsiä lämmitykselläni?

Olin tavannut elämäni ensimmäisen cityvihreän, joista olin kuullut vain kauhutarinoita. En voinut kehottaa maanmiestäni suksimaan kuuseen, sillä se ei ole kohteliasta. Puolustauduin, että ei me sentään tukkipuuta Virossa polteta. En osaa laskea ekologista jalanjälkeäni, mutta maalaisjärkeni on tallella.

Minusta puulämmitys on erittäin luontoystävällinen valinta. Se ei käsittääkseni edistä ilmastonmuutosta eikä aiheuta vahingollisia päästöjä. Uuneissa pitää luonnollisesti poltaa vain puuta eikä roskaa, ja hormistojen kunto on tarkistettava kahdesti vuodessa.  Ja jos tuntuu siltä, että puhun potaskaa, kommentoikaa ihmeessä tätä blogia. Minähän saatan olla vaikka väärässä!

Pääsimme cityvihreän kanssa vauhtiin. Johan sana risusavottakin tarkoittaa, että metsästä ei kerätä polttopuuksi arvopuuta. Ja se, mitä metsästä hakkaan poikki, pinoon ja peräkärryllä liiteriin, on takuulla vähemmän kuin vuosittainen uuden puun kasvu. Metsänhoitoa se vaan on.

Puulämmityksen taloudellisuus ilmenee myös siinä, ette me emme tarvitse ternostaatteja: lämmitämme reilun 70 neliön kaupunkiasuntomme juuri niin lämpimäksi kuin itse haluamme. Toki puulämmityksessä on oma vaivansa, mutta minä miellän sen enemmän hyötyliikunnaksi.

Arkirutiinimme talvisin on seuraava. Aamulla  tuli keittiön hellaan ja olohuoneen uuniin, jonka muuri lämmittää myös makuuhuoneet. Illalla tuli vain hellaan. Paukkupakkasilla voi heittää pari halkoa vielä uuniin, jos tuntuu, ettei ole tarpeeksi lämmin. Myös aamupuuron ja illlallisen valmistamme hellan liedellä, koska se on joka tapauksessa kuuma. Puulämmityksen hyöty heijastuu siis myös sähkölaskussa. Minulle puulämmitys on elämäntapa ja elämänlaatukysymys.

Tämä helsinkiläinen kuunteli minua kärsivällisesti ja minusta jopa tuntui, että hän yritti ajatella puulämmityksestä myös minun kantiltani. Siitä cityvihreä ansaitsee kunnioitukseni.