Europa

Anuliina Savolainen on Pariisissa asuva kirjoittaja ja valokuvaaja.

Kyllämuttaeimutta

Esprit de contradiction, vastaansanomisen henki, on ranskalaisille pyhä. Konsensuskulttuurin kasvatille se voi aiheuttaa harmaita hiuksia.

Nyt presidentinvaalien alla vastaansanomisen pirua ei pääse pakoon mihinkään. Se riehuu kaikkialla, kinastelee televisiossa ja räkättää väsymättä kahvilakeskusteluissa.

Oikeistolainen ja vasemmistolainen eivät koskaan voi olla samaa mieltä mistään, ainakaan julkisesti. Loka lentää, huudetaan päälle, intetään, haastetaan, pilkataan. Täkäläinen vaalitaistelu on sovinnollisuutta kunnioittavalle skandinaaville väliin piinaavaa.

Mutta eivätpä tunnu ranskalaiset ymmärtävän meidän väittelykäyttäytymistämme sen enempää kuin me heidän. Kun seurasin vuoden alussa netin kautta Suomen presidentinvaaleja, miesystäväni oli ihmeissään. Ehdokkaat hymyilivät toisilleen, luovuttivat puheenvuoron säyseästi, kättelivät toisiaan. Pahinkin epäkohteliaisuus näytti ranskalaisen silmiin ystävälliseltä. Huh, miten tylsää, mies tiivisti.

Niin, me suomalaiset olemme kuuntelu-, hissuttelu- ja myötäilykansaa, mikä ei ranskalaisiin pure. Jos ei osaa sanoa tiukasti vastaan, on heidän mielestään vähän tyhmä… tai ainakin tylsä. Vaikenemista pidetään merkkinä hidasjärkisyydestä. On oltava sukkela ja kriittinen.

Omassa leirissäkin uskottavuus menee, jos ei sujauta väliin sellaisia sanapareja kuin “oui, mais” tai “non, mais”  tai “non, mais oui”– “kyllä, mutta”, “ei, mutta” ja “ei, mutta kyllä”.

Vanhat kunnon kyllämutta ja eimuttakyllä! Ne kannattaisi opettaa jo ranskan alkeiskurssilla, niin olennaisia ne ovat.

Kyllämuttassa tyrmäys tulee lupaavan avauksen jälkeen: “Kyllä (=ymmärsin asianne), mutta se ei ole mahdollista”. Eimuttakyllää saatetaan käyttää vaikka näin: “Ei, mutta kyllä, hän on oikeassa”. Pelkkä “hän on oikeassa” koettaisiin liian toteavana ja itsestäänselvänä, mutta säpäkkä eimuttakyllä tuo lauseeseen potkua.

Ikään kuin puhuja olisi hartaasti ajatellut, ja moniulotteisen ajatteluketjun jälkeen päätynyt tähän lopputulokseen, kuitenkin jättäen varmuudeksi kritiikin siemenen leijailemaan. 

Toinen esimerkki vastaansanomisen hengestä on positiivinen negaatio “pas mal”, ei paha. Se tarkoittaa hyvää. Jos siihen liitty etuliite “vraiment”, tämä tosieipaha tarkoittaa tietenkin loistavaa.

Eipaha opitaan jo ala-asteella. Ranskalaiskoulussa arvosanat ovat asteikolla 0–20. Täyttä kahtakymppiä on miltei mahdotonta saada. Ainoastaan matematiikan kaltaisissa kovissa tieteissä opettajilla ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa, jos kaikki laskut ovat oikein. Ja silloinkin voi kuvaan tulla kyllämutta: käsiala on ehkä huolimatonta, ja hups, numero laskee tosieipahaan 17:ään.

Eräs ranskalaisystäväni selitti, että taustalla on ajatus kannustamisesta. Aina tulee pyrkiä parempaan. Jos saa täydet pisteet, luulee olevansa täydellinen, eikä sitten enää yritä ylemmäs, hän teorisoi.

Ah non, eimuttaei!, vastustin. Sehän on masentavaa, että vaikka kuinka yrittää, ei yletä huipulle. Katso vaikka PISA-tutkimuksia: ranskalaisten koulumenestys ei ole mitään huippuluokkaa. Jospa taustalla on vain auktoriteettien tarve pitää valta-asemastaan kiinni, vanhakantaisen hierarkkinen ajatus siitä, että arvosteltu ei ole koskaan arvostelijan tasolla?

 Sellainen järjestelmä, jossa oppilaat ja opettajat ovat kavereita, ei koskaan tule toimimaan Ranskassa. Ranskalaiset ovat  luonteeltaan kurittomia, ystävä haastaa.

Kansan kurittomuuteen vetoamista rakastetaan maassa, jossa horisontaalinen johtamismalli on yhä marginaalissa. Kouluissa teititellään opettajaa, työpaikalla pomoja. Kymppiplussa kokeesta olisi täällä filosofinen mahdottomuus: eihän edes täysiin pisteisiin pääse kukaan.

Ystäväni innostuu: Kyllämuttaei, ei elämässä ole mahdollista olla enemmän kuin täydellinen! Jos koulussa opetetaan niin, koulu valehtelee, ja sitä paitsi minä ainakin haluan, että esimieheni antaa kriittistä palautetta eikä vain hymistele. Hymistely on epäilyttävää. Kritiikki rakentaa!

Eimuttakyllä, olet ehkä oikeassa, myönnyin lopulta, pitkän kiistelyn uuvuttamana. Ystäväni silmissä me tietenkin vain keskustelimme, pyhässä väittelyhengessä.