Europa

Virpi Hämeen-Anttila on kirjailija ja yliopistonopettaja.

Yksi vähemmän

Elokuun alussa luin uutisen historioitsija Tony Judtin kuolemasta. Judt syntyi Englannissa ja aloitti uransa siellä, mutta vietti koko 1980-luvun manner-Euroopan yliopistoissa.

1990-luvulla hän kotiutui Yhdysvaltoihin, piti hallussaan New Yorkin yliopiston Euroopan historian oppituolia, joka kantoi sodanvastaisen kirjailijan Erich Maria Remarquen nimeä, ja johti samannimistä historiantutkimuksen instituuttia. Hän kirjoitti useita perinpohjaisia teoksia Euroopan ja erityisesti Ranskan historiasta ja oli myös New York Review of Books -aikakausjulkaisun vakituinen avustaja.

Uutista osasi odottaa, koska Judt oli kaksi vuotta sitten sairastunut ALS-tautiin, joka rappeuttaa lihakset ja johtaa aina kuolemaan. Katselin netistä haastattelua, jossa hän puhui tilastaan. Se ei ollut fyysisesti tuskallinen, mutta henkisesti niin ahdistava, että hän uskoi, että ellei olisi halvaantunut kaulasta alaspäin, hän lopettaisi itse elämänsä. Epätoivosta huolimatta hänen mielensä oli kirkas loppuun asti ja hän käytti sitä tietämyksensä ja ajatuksiensa julkituomiseen, vaikka joutuikin sanelemaan tekstinsä.

Judtin poismeno teki minut yhtä surulliseksi kuin jos olisin menettänyt läheisen ihmisen. Niin olinkin. Häntä lukiessani olen kuullut hänen äänensä. Näihin lukukokemuksiin kuuluvat liki tuhatsivuinen sodanjälkeisen Euroopan historia Postwar, esseekokoelma Reappraisals ja kymmenet lehtiartikkelit. Hänen uusin teoksensa Ill Fares the Land kolahti postiluukustani hiukan ennen kuin sen kirjoittaja kuoli.

Suurin murhe syntyy tunteesta, että Judt edusti katoavaa ihmislajia, eurooppalaista intellektuellia, jolla on erittäin laajat tiedot, väsymättömän terävä äly, loistava kirjallinen tyyli ja halua ja kykyä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tunsin samoin, kun Leszek Kolakowski kuoli vuosi sitten kesällä.

Tunnustan olevani nostalginen, sentimentaalinen ja puolueellinen. Judtin mielipiteet eivät olleet kaikkien makuun. Hän oli sitkeästi vasemmalle kallellaan maassa, jossa sana sosialisti merkitsee lähes samaa kuin rikollinen, ja aikakautena, jolloin vasemmistolaisuus ei ole lainkaan muodikasta. Hänellä oli sokeat pisteensä. Mutta keneltä ne puuttuvat?

Judt arvosti julkista keskustelua ja edusti sen perinnettä tavalla, josta meillä Suomessa olisi paljon oppimista. Hän uskalsi käyttää intellektuellin puhevaltaa. Totuus tietysti on, että päättäjät eivät kallista korvaansa sille, mitä tieteilijät tai taiteilijat sanovat, paitsi järjestelmissä, jossa heille osoitetaan heidän merkityksellisyytensä heittämällä heidät vankilaan. Silti on puhuttava, koska siten rakennetaan kulttuuria. Ja vaikutukset kulkevat yllättäviä polkuja.

Menetyksen kaihoa lieventää tieto, että Kolakowski ja Judt puhuvat yhä kirjoissaan. Judtin resonoivasti nimetty tutkielma A Grand Illusion? on yhä pätevimpiä arvioita EU:n heikoista kohdista ja mahdollisuuksista.

Soisin, että Ill Fares the Land, joka ilmestyy pian suomeksi, kuluisi innostavaa toimintaohjelmaa kaipaavien sosiaalidemokraattien käsissä. Judt selittää teoksessaan myös, miksi Euroopalla on yhä monia syitä olla itsestään ylpeä.