Europa

Mika Keränen on Tartossa asuva lastenkirjailija.

Yhden työn autuus

Vuodesta 1993 olen sukkuloinut Suomenlahden yli eli asunut milloin Suomessa ja milloin Virossa. En ole koskaan majaillut muualla ulkomailla, ja siksi olisikin erittäin mukavaa, jos joku tämän blogin lukija kommentoisi, mitä ajatuksia seuraava sanoilla pompottelu teissä herättää.

Yksi isoimmista ja ikävimmistä Suomen ja Viron eroista on se, että Suomessa säädylliseen keskiluokkaiseen elämiseen riittää yksi ansiotyö ja siitä saatava palkka, kun taas Virossa yksi työ ei riitä sitten alkuunkaan. Mikä lie tilanne muualla Euroopassa? Ehkä motkotan aivan turhasta.

Vuosi 1999, Tartto. Olin juuri valmistunut Tarton yliopiston viron kielen laitokselta, ja aloin etsiä paikkaani työelämässä. Toimin osa-aikaisena kielenopettajana, suunnittelin matkailureittejä, kirjoitin lehtijuttuja ja käänsin kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä. Koko puurtamisesta ansaitsin hyvinä kuukausina kaksi Viron keskipalkkaa, huonoina kuukausina en sitä ensimmäistäkään.

Noita aikoja ei ole mukava muistella, sillä muun muassa perhe-elämä oli hunningolla. Lasten kanssa touhusin vähemmän kuin kirjoitin lehtiin siitä, miten hyvä pohjoismainen isä olin. Kotityöt jäivät vaimon harteille, vaikka hänkin kävi töissä. Toivoin, että jonain kauniina päivänä saisin tehdä sellaista työtä, jolle voisin omistautua koko sydämestäni.

Pahin kolaus itsetunnolleni sattui eräänä perjantaina vuosituhannen vaiheessa. Tein töitä eräälle isoimmista virolaisista käännöstoimistoista. Yrityksen sihteerillä oli tapana pompotella kääntäjiä mielin määrin. Eräänä perjantaina varttia yli neljä sain puhelun ja minulta kysyttiin, tarkistaisinko erään virosta suomeksi käännetyn sopimuksen kieliasun viideksi. Se oli pitkä sopimus. Valittelin aikapulaa, ja sihteeri ilmoitti, että ellei urakka kiinnosta, se annetaan jollekin toiselle.

Rivien välistä osasin lukea, että ellen ottaisi työtä vastaan, samanlaisia kielentarkistustöitä minulle ei vastaisuudessa tarjottaisi.

Otin työn vastaan, vaikka tiesin hyvin, etten ehdi tarkistaa sitä oikeastaan laisinkaan. Aukaisin tietokoneeni, hyväksyin oikolukuohjelman korjaukset ja ehdin lähettää korjatun tiedoston takaisin tilaajalle viideksi. Se oli juosten kustua jälkeä. Tilauksesta jäi paha maku suuhun, mutta raha minulle kelpasi.

Kun muutimme Suomeen vuonna 2002 neljän vuoden työkomennukselle, 2–4 leipätyön ruljanssi päättyi. Leipätyöni Suomessa toi oikeasti leivän pöytään, ja sunnuntai tuntui taas sunnuntailta.

Ei liene sattumaa, että kirjoitin ensimmäisen lastenkirjani samaan aikaan. Virossa en olisi kuuna päivänä löytänyt rauhaa ajatusleikkeihin, joita kirjoittamiseen ryhtyminen vaati. Kiitos Suomen!

Muutimme taas Viroon vuonna 2006 patterit ladattuina. Minulla kävi myös huvi tuuri, sillä kirjoistani tuli suosittuja täällä Virossa, eikä minun ole tarvinnut suostua enää kaikkein typerimpiin työtarjouksiin. Aivan yhdellä työllä en Virossa kuitenkaan vielä pärjää, mutta ehkä sekin aika koittaa.