Europa

Mika Keränen on Tartossa asuva lastenkirjailija.

Autopäivä

Olo on uupunut. Jalat ovat kuin lyijyä. Vain kuppi kahvia auttaa kävelemään pisteestä a pisteeseen b. Lönkytin illalla jalkapalloharkoissa vapaaehtoisesti maalitolppien väliin, sillä jo yksi puoliaika tuntui teräsmieskilpailulta. Vielä viime juhannuksena kirmasin kaksi puoliaikaa kuin aropupu. Syy rapakuntooni on autoilussani.

Hankimme perheeseen auton noin vuosi sitten. Siitä lähtien olen käynyt töissä enimmäkseen autolla, erityisesti sateella. Aivan kuin aamun säätiedotuksen rivien välissä lukisi ”mene autolla”.

Se on surullista, sillä työmatkani on alle kolme kilometriä. Vuosikausia paasasin, että pyöräilyyn ei ole huonoja ilmoja. Nyt olen kuin sokerista, ja vanhasta arkipyöräilijästä on tullut arkkiautoilija.

Sateen lisäksi löydän muitakin hyviä tekosyitä autoiluun. Töiden jälkeen on ajettava vaikka kauppaan. Olen myös huomannut, että tankata voi aina. Tulin autolla kirjoittamaan tätä bloggausta yliopiston kahvilaan! Ei ihme, että kunto laskee kuin lehmän häntä.

Elämänkatsomukseni on olevinaan pyöräilyä kannattava, mutta teot eivät tue sanojani. Miten pääsisin takaisin vanhaan arkeen? Se ei voi olla mahdotonta, olinhan yli 35 vuotta autoton. Olen perustellut innostustani sillä, että tämän täytyy olla uutuuden viehätystä. Paskan marjat! Olen vain hurahtanut autoiluun – James Bondin tunnari soimaan, ykkönen silmään ja baanalle. Mikäs sen mukavampaa, kuin hakea maitokahvi huoltoasemalta ja kuskata tyttö harkkoihin (vaikka 15-vuotias tyttäreni on hänkin selvinnyt 14 vuotta ilman autoa).

Moottorin murina häivyttää omantunnon äänen. Olen yksi niistä ääliöistä, joiden takia kaupungin liikenne on tukossa. Hyvinvointini tuhoaa maapallon. Sadantuhannen asukkaan kotikaupungissani ei oikeasti tarvitse minkäänlaista moottoroitua kulkuneuvoa.

Ihmeellistä, mutta kukaan kavereistani ei ole jäänyt yhtä pahasti koukkuun kuin minä. Johtuuko tämä niistä kuuluisista suomalaisista rallikuskien geeneistä? Virolaisilla kavereillani on edelleen järki päässä. Kaikki ajavat arkireissunsa pyörällä, nekin joilla on pihassa auto. Eräs työkaverini osti upouuden auton, mutta polkee silti ympärivuotisesti työpaikalle. Siinä vasta luonnetta!

On kohtalon ivaa, että Tarton kaupunki rakentaa nyt pyörätieverkoston suoraan kotioveltani keskustaan. Myös työpaikalle on saatu pyörätelineet. Ne ovat autopaikkani vieressä.

Valitin kohtaloani eräälle kaverille, jolla ei ole autoa. Hänestä olen muuttunut. Pitkän keskustelun jälkeen löysimme – tai hän löysi – ratkaisun. Minun pitäisi tehdä itselleni autopäivä, niin kuin karkkipäivä. Se olisi tavallaan paluu sunnuntaiajeluun eli niihin aikoihin, kun minulla oli tapana vuokrata menopeli viikonlopuksi.

Pienet lipsumiset toki sallittaisiin, mutta autopäivä on ajatuksena hyvä ja saattaisi vaikka toimia. Ensin pitää keksiä, minä päivänä viikossa voisin jättää auton kotiin. Parasta olisi tehdä se huomenna, sillä jos keholtani kysytään, autoilu on erittäin haitallista terveydelleni!