Europa

Riikka Ala-Harja on Ranskan Normandiassa asuva kirjailija.

Intiaaneja Normandiassa

Eilen Normandian maihinnoususta tuli kuluneeksi 66 vuotta. Kuudes kesäkuuta 1944 länsiliittoutuneet nousivat saksalaisten miehittämälle rannikolle. Laivastot tykittivät, maajoukot purkautuivat maihinnousualuksista ja lentokoneet pudottivat laskuvarjomiehiä.

Koko valtaukseen osallistui yli miljoona sotilasta, tuhansia laivoja ja toistakymmentätuhatta lentokonetta.

Eilen hautausmaille laskettiin seppeleitä ja muistopatsailla kävi valtuuskuntia. Helikopterit pörräsivät, ja vanhoihin sotilaspukuihin pukeutuneet miehet ajelivat maihinnousun aikaisilla autoilla rantareittiä.

Kun hain perjantaina tyttären leikkikoulusta, mursivat hävittäjät äänivallia.

Brittiarmeijan joukot nousivat meidän kylän hiekkarannalle.

Jos jatkan viisikymmentä kilometriä länteen, pääsen Omaha- ja Utah-rannoille, joilla amerikkalaisia kuoli 66 vuotta sitten kuin kärpäsiä.

Muutama vuosi sitten matkustin Omaha-rannalle kahden Ojibwe-intiaanin kanssa. David oli lähtenyt viisitoista vuotta aiemmin kaupunkiin opiskelemaan ja jäänyt sinne töihin, mutta Davidin äiti asui edelleen intiaanireservaatissa.

Äiti oli sairastunut vakavasti ja halusi ennen kuolemaansa nähdä Omaha-rannan.

Siitä hän oli kuullut koko lapsuutensa. Ei isältään, vaan muilta reservaatin miehiltä, jotka olivat rynnineet Omahan jyrkänteille aamuyön tunteina vuonna 1944. Komppania koostui ainoastaan intiaaneista. Kaikki lähireservaattien nuoret miehet oli kerätty yhteen ja lähetetty Eurooppaan.

Kuten intiaaniäiti asian Omahan valtavalla hautausmaalla ilmaisi: ”Ensin eurooppalaiset ottavat meiltä maan. Sen jälkeen ne lähettävät meidän miehet pelastamaan Eurooppaa.”

Davidin isoisä oli yksi intiaanikomppanian sotilaista, mutta hän ei koskaan puhunut sotaretkestään. Mies mykistyi, jos joku sattui kysymään maihinnoususta. Hän muuttui, vaikeni ja käpertyi.

Kiersimme Davidin ja Davidin äidin kanssa hautausmaan ja rannan kautta maihinnousumuseoon.

Museon seinäteksteissä amerikkalaisia kiiteltiin Euroopan pelastamisesta.

Bussissa paluumatkalla intiaaniäiti oli hiljainen.

Neljänkymmenen kilometrin kohdalla nainen avasi suunsa. Hän totesi, ettei Omaha-rannan museo ollut rauhan asialla, vaikka niin väittikin.

”Taas kerran meidät amerikkalaiset vakuuteltiin pelastusretkille. Kukaan ei ajattele, miten mykkä kotiinpaluu saattaa olla. Joko retkeltä saavutaan jalat edellä tai sitten elävänä mykkänä, kuoleman mykistämänä.”