Europa

Anna Kauppi on Berliinissä asuva vapaa toimittaja.

Huh huumaa

Niitä on taas kaikkialla. Ne roikkuvat ikkunoista ja parvekkeilta, somistavat näyteikkunoita ja turkkilaisten kebabkioskeja, hulmuavat autojen katoilla.

Ne ovat Saksan lippuja joka koossa. Niitä on viireinä ja ketjuina, vaakunalla ja ilman.

Liputushuuma alkoi toukokuussa jääkiekon maailmanmestaruuskisoista, joissa Saksa pärjäsi historiallisen hyvin. Sunnuntaina mustapunakulta lisääntyi, kun Lena voitti Euroviisut. Saksa meni sekaisin. Olihan edellisestä voitosta kulunut 28 vuotta, ja saksalaisten mielestä maa oli Suomeakin kehnompi viisuaja.

Jääkiekko ja laulukisat ovat kuitenkin vain hyviä tekosyitä vetää trikolorit salkoon jo nyt. Oikeasti saksalaiset liputtavat jalkapallon MM-kisojen vuoksi.

Ei, niitä ei pelata Saksassa. Ja kyllä, ne alkavat vasta yhdestoista päivä kesäkuuta. Silti koko maa on ollut jo viikkoja pallokuumeen vallassa.

Liputtajien lisäksi huumaa pitävät yllä media ja mainostajat.

Kun jalkapallomaajoukkueen kapteenin Michael Ballackin kerrottiin jäävän loukkaantumisen vuoksi pois kisoista, katastrofi vaati koko joukon erikoisuutislähetyksiä.

Minkä tahansa tavaran ketsupista taulutelevisioon voi nyt hankkia kansallisväreihin pakattuna. Leipomosta saa fanisämpylöitä ja marketista bonuspisteiden sijasta pelaajakeräilykortteja. Minulla on jo Mertesacker, Khedira ja Cacau.

Liputusinnostus riistäytyi käsistä viime MM:issä, jotka pelattiin Saksassa. Koska kaikilla oli kivaa, saksalaiset uskaltautuivat isänmaallisiksi. Jopa englantilaiset bulevardilehdet kirjoittivat hyvästä tunnelmasta ja mukavista kisaisännistä. Siihen asti Saksa oli (etenkin saksalaisten mielestä) puhuttanut brittejä lähinnä, jos aiheeseen saattoi jotenkin ympätä Adolfin tai hänen ruskeapaitansa.

No, tässä sitä ollaan. Saksalaisuudesta ja etenkään siihen liittyvistä kansallistunteista on perin mahdotonta kirjoittaa mainitsematta natsihistoriaa. Synkän menneisyyden vuoksi julkipatrioottisuus huolettaa vielä monia. Kun Berliinin kuuluisa fanimaili täyttyy tänäkin kesänä sadoista tuhansista katsojista, lippumerestä ja Deutschland-huudoista, se voi yhä tuoda mieleen ihan toisenlaiset juhlat.

Nelikymppinen ystäväni sulattaa naapurin ikkunan kaksi vaatimatonta mustapunakultaista viiriä. Vastapäisen talon parveketta hän tarkastelee epäluuloisesti. Siellä liehuu mahtipontisia lippuja yhtä monta kuin jalkapallojoukkueessa on pelaajia.

Ystäväni mukaan kasvatuksesta on vaikea kangertaa irti. Häneen on iskostettu, ettei saksalainen kerta kaikkiaan voi olla ylpeä isänmaastaan.

Kansansa uutta yhteishenkeä berliiniläinen kannattaa totta kai. Kisoissa hän jännittää Saksan puolesta.

Oikeastaan hänestä olisi mukava myös liputtaa. Harmi vain, ettei Suomi ole mukana. Muutoin parvekkeella voisi hulmuta siniristi.