Eurorosoja

Maltan tuskin odottaa, että englantilaisen Mike Leighin uusin filmi Another Year ilmestyy teattereihin. Ostan sen heti, kun se julkaistaan dvd-muodossa. Vanhuuden onnea ja pettymyksiä käsittelevä filmi sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa eikä voittanut juuri mitään, vaikka se otettiin hyvin vastaan. Se ei minua hetkauta. Rakastan Leighin filmejä ja tiedän pitäväni tästäkin.

Leighin tyyli on väljä ja improvisoiva. Alussa ei ole tarkkaa käsikirjoitusta, vaan dialogi ja rakenne täydentyy sitä mukaa kun kuvataan. Siksi ohjaajan on vaikea saada rahoitusta. Filmit tehdään vähällä rahalla ja suurella riskillä.

Mutta Leigh on onnistunut muuttamaan tämänkin hyveeksi. Spontaanin rakenteen lisäksi minua kiehtoo Leighin ihmisten tavallisuus ja rumuus. Hän ei epäröi palkata vanhoja ja arkisen näköisiä näyttelijöitä. Hänen henkilönsä voisivat tulla minua vastaan matkalla kauppaan.

Leigh ei ole tässä yksin. Eurooppalaisen elokuvan tunnistaa siitä, että henkilöt ja ympäristöt ovat tutun ja kaunistelemattoman näköisiä. Samaan pystyy Amerikassa vain itsenäinen pienen budjetin tuotanto. Mitä enemmän elokuvaan on pantu rahaa, sitä vähemmän ihmisiltä siinä esiintyvät näyttelijät näyttävät ja sitä keinotekoisempia ovat kulissit. Eikä kysymys ole fantasian ja realismin erosta, vaan suuren rahan ajattelua ja arvostelukykyä sumentavasta vaikutuksesta. Malliesimerkkejä ovat Avatar ja Sinkkuelämää kakkonen.

Jos olisin diktaattori, jolla on rajaton valta, poistaisin – toki vasta köyhyyden, sorron ja eriarvoisuuden jälkeen – photoshoppauksen, cgi-tekniikan ja ylisuuret elokuvabudjetit ja tähtipalkkiot. Niistä on lähinnä haittaa valokuvan ja elokuvan kehitykselle. Tekniikkaa ja rahaa toki tarvitaan sekä taiteen että viihteen teossa, mutta niistä ei saa tulla itsetarkoitusta.

Tässä on mielestäni yksi suurista eroista Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. Edellisessä raha, hyvännäköisyys ja ikuinen nuoruus on nostettu ylimmiksi arvoiksi. Jotkut ehkä pitävät siitä. Minä en.

Kahden länsimaisen kulttuurin voimablokin vertailua ei voi luonnollisesti kaventaa mustavalkoiseksi. Mutta on vaikea kiistää sitä, että tapa katsoa ihmistä ja maailmaa on Atlantin eri puolilla erilainen.

Se näkyy niin alhaalla kuin ylhäällä. Kun seurasin esimerkiksi televisiosta Ruotsin prinsessahäitä – kyllä, sorrun tällaiseenkin kesäisin jalkapallon katselun lomassa – minua ilahdutti Euroopan siniveristen ruttuinen ja arkinen mutkattomuus. He esiintyivät juuri niin ryppyisinä, paltteisina ja kankeina kuin millaisiksi elämä ja vuodet meidät tekevät. Vastaavassa tilaisuudessa Yhdysvalloissa näkyisi paljon enemmän kauneusleikkauksen kiristämiä ja sairaan oransseiksi rusketettuja kasvoja. Ja tietysti kestohymyä, jossa jokainen (valkaistu) (teko)hammas välähtää.

Huomasin myös, ettei etiketti kangista eurooppalaista. Se on niin tuttu, että siitä voi koko ajan joustaa. Etiketti vangitsee vain sen, joka ei tunne sitä. Etiketin hallitseva viihtyy sen sisällä eikä tarvitse teennäisiä, liioiteltuja eleitä.

Euroopalla on laaturosoa. Se on meidän suuri voimamme.