Europa

Mika Keränen on Tartossa asuva lastenkirjailija.

Maalisade Tallinnassa

Pian se alkaa – MM-kisat kesäkuussa. Siinä vasta riittää seisovaa pöytää! Alkupalaksi Viro-Suomi-ystävyysmaaottelu toukokuun 21. päivänä Tallinnassa. Oikeastaan odotan enemmän jälkimmäistä. Ennustan lopputulokseksi 3-1 kotijoukkueelle.

Kuulun Viron ja Suomen maajoukkueiden kannattajiin, ja minulle naureskellaan usein, mitä järkeä on fanittaa pikkumaita, jotka häviävät aina isommille maille. Jo kysymyksen asettelu on kiero. Eihän sellaisella asenteella voi rallia ajaa!

Kannatan siis Suomea ja Viroa, mutta valehtelisin, jos sanoisin pitäväni peukkuja Suomelle 21. toukokuuta. Sydämeni tykyttää Virolle, vaikka lompsassa on Suomen passi. Edellinen keskinäinen koitos päättyi muuten 1-1. Se oli harmillista, sillä tasapeli oli lievä pettymys – tai ehkä hitusen parempi tulos Virolle, sillä ottelu pelattiin vieraissa Helsingissä.

Viro ja Suomi ovat molemmat maita, joille arvokisat ovat jääneet vain haaveeksi, mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa. Myönnän, että vierasjoukkueiltakin on tullut turhan usein takkiin, mutta tärkein peli futisfanille on se, joka tulee seuraavana. Kyllä me vielä joskus voitetaan!

Oikeastaan onkin hyvä olla pienen maan fani, sillä jättiläisiltä odotetaan aina menestystä. Epäilen, ymmärtävätkö he lainkaan sitä, että osallistuminen on tärkeämpää kuin voittaminen.

Omien pelaajien onnistumisille tulee ehdottomasti nostaa hattua! Meillä on loistavia tulevaisuudenlupauksia, joiden otteita odotan näkeväni myös 21.toukokuuta.

Muuten, maailman upeimmat viimeistelyt eivät ole Diego Maradonan soolomaali Englantia vastaan (1986) ja Marco Van Bastenin volley Rinat Dassajevin selän taakse (1988), vaikka kauniita vetoja ovatkin. Kauneimmat maalit ovat Andres Operin kuti Venäjää vastaan, jolla Viro kellisti itänaapurin (2002), ja Jallu Rantasen tasoitusmaali Englantia vastaan (1985), joka antoi minulle nuorukaisena uskoa suomalaiseen jalkapalloiluun.

Näissä Viron ja Suomen historiallisissa maaleissa tunsin, miten jokin sisimmässäni iloitsi aivan kuin olisin itse tehnyt maalin. Niiden hetkien vuoksi kannattaa elää.

Jalkapallo on elämää suurempi asia muun muassa siksi, että vaikka yksi kahdesta joukkueesta on paperilla vahvempi, pallo on pyöreä.

Kuka olisi uskonut, että Latvia etenee Portugalin EM-kisoihin 2004? Miten ihmeessä Tanska voitti EM-kultaa Ruotsissa 1992? Ja otetaan esimerkiksi vielä kaikkien aikojen suurin yllätysjoukkue Kamerun, joka oli Italian 1990 MM-lopputurnauksen ilopilleri. Puolivälieriin selviytynyt Kamerun pelasi itsensä suuren jalkapalloyleisön sydämiin. Ilman Kamerunin esityksiä ensi kesän MM-kisoja ei pelattaisi Etelä-Afrikassa.

Suokaa anteeksi, jos pitkästytän näillä faktoilla aikaanne. Oikeastaan haluan vain sanoa, että tuo alussa mainitsemani kysymys – mitä järkeä on kannattaa pienen maan jalkapalloa? – on erittäin loukkaava. Vähän sama, kuin väittäisi, että virolainen tai suomalainen rock ei ole yhtä hyvää kuin englanninkielinen rock. Minulle maajoukkueen kannattaminen on yhtä luonnollista kuin kotiruoan syöminen.