Europa

Verraton iltasatu

Äidinkielen vaaliminen ulkomailla asuessa on välillä vaivalloista. Lapsille ei löydy samanikäisiä kavereita, ja omatkin kaverit puhuvat paikallista kieltä. Onneksi suomenkielinen kaunokirjallisuus tulee apuun.

Iltasatujen lukeminen on yksi parhaista tavoista pitää yllä sekä omaa että lasten kielitaitoa. Koska vaimoni lukee iltasadut äidinkielellään viroksi, suomeksi lukeminen on minun vastuullani. Koska lapset tottuivat lukemiseen, vaativat he joka ilta satua.

Laiskuuden hetkinä iltasadun voi myös soittaa mankalta, mutta vain hätätapauksissa. Yhteistä lukuhetkeä ei korvaa mikään. Se tarjoaa lapselle mahdollisuuden vuoropuheluun, vaikka aina ei olisikaan mitään puhuttavaa.

Jo lukuhetkeen valmistautuminen on jännittävää. Jännittävän kirjan avaaminen muodostaa kuin itsestään sillan lapsen kanssa.

Selkeästi ja sopivalla vauhdilla lukeminen on haastavaa, joten ääneen lukeminen on hyvää esiintymisharjoitusta. Lapsesta näkee sitä paitsi heti, jaksaako hän kuunnella sinua. Lukeminen rentouttaa myös lukijaa ja työhuolet unohtuvat pian. Pari sivua Astrid Lindgreniä takaa sen, että yksikään sähköposti ei pyöri enää mielessä.

Arjen huolet ovat tietenkin aikuisten murheita, mutta ei lasten elämäkään ole helppoa. Suuret ihmiset käyvät toisinaan pienten hermoille. Olen ajatellut, että iltasadun parasta antia on ehkä se, että tarinat opettavat lasta pärjäämään. Viisaat tutkijat ovat puhuneet onnistumisen kokemuksesta. Kun tarinan sankari selvittää kaikki esteet, lapsi tuntee pärjäävänsä itsekin. Onnellinen loppu antaa hyvän mielen. Myös aikuisille.

Onnellisesta lopusta tulee mieleeni eräs jännittävä lukukokemus. Luin nuoremmalle tyttärelleni kerran Ellen Niitin kirjoittama lastenkirjaa Pille Riinin tarinat. Teos suomennettiin vuonna 1967. Ensimmäisessä kappaleessa esiteltiin Tallinnan vanhaakaupunkia. Hienon kaupunkikuvauksen jälkeen törmäsin lauseeseen, jonka lukeminen osoittautui merkittäväksi. Kirjaan oli kirjoitettu, miten Pitkän Hermannin tornissa liehuu punainen Viron lippu. Heh-hee! Katsotaanpa, mitä viisivuotias tästä tuumii, ajattelin ja luin sana sanalta sen, mitä kirjaan oli kirjoitettu. Luin suomeksi:

– Se on punainen Viron lippu.

Tyttäreni, joka oli siihen asti kuunnellut minua levollisena, pomppasi pystyyn ja huudahti:

– Ei oo. Pitkässä Peeterissä on tavallinen Viron lippu. Siellä on ihan tavallinen lippu.

Pitkä Hermanni vaihtui Pitkään Peeteriin, mutta se oli sivuseikka. Lipun väri vaati ehdottomasti selityksen. Olin ylpeä, että tyttäreni tiesi, mikä lippu liehuu Viron parlamenttirakennuksen tornissa, mutta näinhän ei ole ollut aina. Valistin häntä, että kirja on julkaistu silloin, kun Virossa ei voinut heiluttaa sinimustavalkoista lippua ja kaupungilla näki vain ja ainoastaan punalippuja. Panin kirjan kädestäni ja kerroin Pille-Riinin tarinoiden sijaan tarinan Vironmaasta. Se taisi olla pisin iltasatu, jonka olen koskaan kertonut lapsilleni.

Toinen tyttäreni, kouluikäinen, istahti myös kuuntelemaan minua sängyn reunalle siinä vaiheessa, kun hain kirjahyllystä Ilon Wiklandin omaelämänkertaan perustuvan lastenkirjan Pitkä, pitkä matka. Sydämellinen kirja kertoo siitä, miten pieni Ilon pakeni toisen maailmansodan aikana Ruotsiin. Neuvostovuosista en osannut puhua paljoakaan, joten lopetin Viron uudelleen itsenäistymiseen, mikä olikin sopiva hetki mennä nukkumaan. Silläkin tarinalla oli onnellinen loppu.