Europa

Kotiranta

Englantilaiset nousivat Ouistrehamin hiekkarannalle kesäkuun kuudentena vuonna 1944. Alkoi Normandian maihinnousu.

Minä muutin samalle rannalle 60 vuotta myöhemmin. Käyn siellä tyttären kanssa rakentamassa hiekkakakkuja joka päivä.

Kymmenien kilometrien pituinen rantatöyräs on täynnä Normandian maihinnousun muistopatsaita, joiden liepeillä liikkuu kumaraisia miehiä. Englantilaiset bussikuskit odottavat rantatiellä, kun mitalirintaiset sotaveteraanit siirtyvät seuraavalle patsaalle.

Ranskalainen appiukkoni Claude piilotteli vanhempiensa kanssa kellarissa, kun englantilaiset pommittivat Caenia. Appi oli pommitusten aikaan kahdeksanvuotias. Hän muistaa kotikaupunkinsa savuavat rakennukset ja raunioista pilkottavat kädet, ruokapulan ja kaaoksen.

Parikymppisenä Claude-appi lähti Algerian sotaan viideksi vuodeksi. Sota oli verinen, taisteluissa kaatui satojatuhansia sotilaita ja siviilejä, enimmäkseen algerialaisia.

Ranskan valtio pyysi nuoria tyttöjä kirjoittamaan Algerian rintamalla taisteleville sotilaille taisteluhenkeä nostattavia kirjeitä. Anoppini Chantal oli yksi kirjeitä kirjoittavista tytöistä.

Chantal oli myös elänyt toisen maailmansodan. Oma isä oli Saksassa sotavankina ja äiti alkoi heilastella saksalaisen miehittäjän kanssa. Sodan jälkeen äiti ajettiin kaljuksi ja lähettiin Etelä-Ranskaan. Viisivuotias Chantal jäi sodasta palanneen isän kanssa kahden.

Kun Algerian sota oli ohi, alkoivat Chantal ja Claude tapailla Normandian maihinnousurannoilla. Raskaasta sodasta ei puhuttu, vaikka se oli koko ajan mielessä. Mentiin naimisiin, taistelut yritettiin unohtaa, vaikka Viljelm Valloittajan puolustuslinna näkyi yhteisen Caenin kodin ikkunasta.

Kun minä menen Caeniin, parkkeeraan autoni linnan pihaan. Sisäpihalla tytär osoittaa vanhaa tykkiä ja kysyy sen tehtävää. Selitän, miten kuula lentää piipusta maalitaulua kohti.

Kun haen tytärtä leikkikoulusta, hävittäjät lentävät pään päällä. Menemme suoraan rannalle. Tytär pinoaa hiekkakakkuja ja minä luen sanomalehteä.

Uutisessa kerrotaan, miten ranskalaiset vähentävät rauhanturvaajiaan Afganistanissa ja suomalaiset lisäävät. En ala selittää nelivuotiaalle, mitä rauhanturvaaminen tarkoittaa. Rannalla on rauha, ei näy hävittäjiä eikä mitalirintaisia sotilaita.

Appiukko ja anoppi ovat taisteluista hiljaa, he eivät suostu puhumaan sodasta, eivät kummastakaan. Mielessä ne ovat, sen tiedän, vielä 65 vuoden jälkeen.